Auri Siika-aho

Suomi voisi liikuttaa enemmän

Liikunta, se ihana, paljon antava harrastus. Kuitenkin nuoret liikkuvat vuosi vuodelta vähemmän ja yleiskunto heikkenee koko kansalla.

Meillä on liikuttu pienestä pitäen, onneksi. Sukset laitettiin jalkaan kun pysyin pystyssä ja lentopallo käsiin kun osasin kiinni tarttua. Aluesarjan aloitin 6-vuotiaana, jonka jälkeen aikalailla yhtäjaksoisesti on tullut pelattua, joku SM-mitalikin löytyy kaapista. Sen lisäksi olen liikkunut ja urheillut ihan omaksi iloksi kavereiden kanssa, kaikennäköisiä pihapelejä, hiihtoa ja mun lempparia, pulkkamäkeä.

 

Seuraurheilu. Seurojen ja kaupungin väliset suhteet. Salivuorot ovat kalliita ja niitä on myös paikoitellen hankalasti saatavilla, samalla kun joitain kouluja on lähes tyhjänä. Tottakai, lapset menevät edelle salivuorosuunnittelussa ja meille vanhemmille jää sitte ne lepakkovuorot, ei siinä, sen ymmärrän. Mutta voisiko ajatella, että esimerkiksi tilavuokria vähän laskettaisi? Jätettäisi se rahojen edestakaisin vekslaaminen ja seurojen rahallinen tukeminen pois ja rehellisesti laskettaisi seurojen tilavuokria?

 

Entäs sitten ne tyhjät salivuorot? Aina niitä jossain on. Muistan kun pikkulikkana kävimme pelaamassa koripalloa, sählyä tai sulkapalloa lähikoulun liikuntasalissa. Sali oli tyhjä ja mukana oli kavereiden vanhempia. Tämä oli parasta ikinä, siihen maailman aikaan. Nykyään lainsäädäntö on niin hankalaa, että tämän toteuttaminen on lähes mahdotonta. Vastuu- ja vakuutuskysymykset tulevat vastaan eikä sellanen höntsäily enää onnistu. Entä jos onnistuisikin? Kaveriporukka voisi käydä tuttujen, turvallisten kavereiden ja aikuisten kanssa harjoittelemassa, ilman pelkoa epäonnistumisesta. Ilman pelkoa syrjään jäämisestä. Keneltä se olisi pois? Tämä voisi jopa laskea lasten ja nuorten kynnystä liikkua.

 

Minulla on todella iso huoli siitä, miten se kynnys liikkua lapsilla ja nuorilla vuodesta toiseen nousee ja tasoerot liikuntatunneilla kasvavat.

 

Kynnystä täytyy saada madallettua. Olen ylpeä Suomen urheilukulttuurista enkä halua että se heikkenee, tahdon kehittää sitä. Se ei kuitenkaan kehity, jos urheilevat lapset ja nuoret vaan vähenevät. Pitää huolehtia, että pururata tai hiihtolatu on kunnossa. Että jalkapallokentällä on asianmukaset maalit. Pieniä, yksinkertaisia juttuja, joilla tehdään liikkuminen mielekkäämmäksi. Kaikilla nuorilla ei myöskään ole varaa harrastaa urheiluseurassa, vaikka halua olisi. Siksikin urheilu helposti jää, mutta entä jos ulkojäät olisivat asianmukaisessa kunnossa koppeineen päivineen, jäisikö se sitten? Entä jos vähävaraisilla perheillä olisi mahdollisuus saada tukea nimenomaan lasten harrastamiseen? Se toisi helpotusta myös perheen arkeen, vanhemmat saisivat mahdollisesti jopa levätä.

 

Kunnan ja valtion perustehtäviin tulee aina kuulua monipuolisten liikuntapalvelujen turvaaminen. Vähävaraisten lapset eivät harrasta seuroissa, se on niin nähty. Eikä kaikkien tarvitse, pääasia että lapset ja nuoret löytävät liikunnan ilon.

 

Liikunnan merkitys pitää huomioida kouluissa kunnolla. On tärkeää, että nuori saa monipuolisen kokemuksen liikunnasta jo peruskoulussa. Koululiikuntaa pitäisi katsoa kuitenkin enemmän niin, että lapsella ei olisi oloa, että on pakko. Ettei innostus liikkumiseen jää siihen. Tai varsinkaan siihen, että toinen tekee jo puolivoltteja kun itse opettelee vasta tekemään kuperkeikkaa. Voisiko liikuntaryhmiin ajatella tasoluokituksia, niinkuin matematiikassa meillä aikanaan oli? Siellä olisi samantasoista porukkaa tsemppaamassa toisia, eikä tulisi niin surkea olo omasta osaamistasosta.

 

Urheilun ajaksi voin nollata pään, unohtaa stressin, kiireen, kaiken sen, mikä kuormittaa mieltä negatiivisesti. Minulle urheilu on terapiaa. Tästä puhun nyt myös siksi, kun Suomessa nuorten syrjäytyminen ja masentuminen on suuri ongelma. En sano, että ratkaisu kaikkien masentuneiden hoitoon on urheilu. Mielestäni on kuitenkin tärkeää ottaa tämä näkökulma huomioon.

 

Liikunta vaikuttaa positiivisesti mieleen ja kehoon. Sitä pitäisi hyödyntää laajemmin lasten kasvatuksessa ja ehdottomasti myös mielenterveystyössä. Olen itse joutunut olemaan loukkaantumisten takia pitkiä pätkiä liikkumatta, viimeisin on meneillään tällä hetkellä. Huomaan jo muutaman päivän sisällä liikunnan puutteen. Se vaikuttaa uneen, ruokahaluun ja mielenvireyteen, omalla kohdallani myös mielialaani. Minä tarvitsen omaa säännöllistä terapiapakettiani, enkä ole ainoa.

 

Kun olen eduskunnassa päättämässä, pidän urheilun ja liikunnan puolia niin kauan kuin minussa henki pihisee. Se on varma se. Se, että kansa liikkuu, on niin yksilön kuin yhteiskunnankin etu.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Onko liikuntalaji sellainen jonka todella itse saa valita? Kokoajan hehkutetaan miten tulee löytää se itselle parhaiten sopiva tapa liikkua ja sellainen josta todella nauttii ja tykkää tehdä. Minusta tämä hehkutus on vastoin todellisuutta. Todellisuudessa on valittava niistä vaihtoehdoista joita on tarjolla ja jos ei ole sellaista mistä pitää niin sitten on valittava se vähiten huonoin vaihtoehto. Itseäni ahdisti jo lapsena ja ahdistaa edelleen liikkua yksin, mutta mitään muuta vaihtoehtoa ja mahdollisuutta minulla ei ollut. Silloin ei ollut navereita ja ryhmäharradtukset olivat liian kalliita. Oli siis pakko liikkua yksin ja leikkiä mukamas "pitävänsä" siitä vaikka en siitä vieläkään pidä. Kaikilla lapsilla pitäisi olla kyllä parempi mahdollisuus ja oikeus valita monipuolisesta liikunta tarjonnasta. On kökköä jos valinnanvaraa on vähän. Nyt nuorena aikuisena vaivaa enemmän yhteisen ajan puute, toisilla ei ole aikaa nähdä ja tehdä mitään yhdessä kun kaikilla on niin kova kiire ja kädet täynnä omien asioidensa kanssa että jälleen saa olla lähes yksin. Olisihan harrastuksilla kuitenkin se merkittävä sosiaalinen vaikutus.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset