Auri Siika-aho

Kun masennuksesta tulee ystävä.

Tänään junassa lähellä istuva nainen ihmetteli puhelimeen isoon ääneen sitä, millainen ihminen sairastaa masennusta. Tämä lause johti ajatusketjuun, jonka avaan teille sunnuntain kunniaksi.

Ai millainen? Ihan tavallinen ihminen, yleensä herkkä, sellainen, jonka jokin elämän osa-alue ei välttämättä ole mennyt putkeen. Sellainen, joka hymyilee, painaa ja puristaa, sellainen josta ei millään näkisi sitä ulos, ellei tietäisi. Sellainen joka itkee, tai sellainen joka ei itke.

Sellainen, kuten minä.

Olen sairastanut masennuksen eri muotoja vuosia, ehkä jo niin kauan, että luulen sen olevan osa minua, sellainen kuin olen. En ole enää varma siitä, millainen on Auri, joka ei ole masentunut. Masennuksesta on tullut paras ystävä, sellainen, jonka olemassaoloon voi luottaa. Ystävä, joka muistuttaa olemassaolostaan säännöllisesti, yleensä silloin kun sinulla on tylsää.

Masennukseni on aikojen saatossa edennyt lievästä erittäin vaikeaan, joka tarkoittaa sitä, että ystäväni on todellakin halunnut tulla jäädäkseen. Nyt kun tämä taakka tuntuu helpottavan, herää kysymys, entä jos en halua luopua siitä? Entä jos en halua syödä lääkkeitä, jotka helpottavat oloani? Kun juuri olen tullut tutuksi itseni kanssa, herää pelko siitä, mitä tämän takaa löytyy. Ajatus sen selvittämisestä tuntuu raskaalta. Ei tämä sairaus niin kamala ole, että hankkiutuisin siitä eroon. Niin olen ajatelllut.

En usko olevani ajatusteni kanssa yksin.

Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet hurjaa vauhtia ja sairauspoissaolojen määrä on kasvanut kolmessa vuodessa Terveystalon tiedotteen mukaan 53 prosenttia. Mielenterveysongelmat eivät ole enää vain nuorilla liian yleisiä, vaan ne yleistyvät myös työelämässä.

Voisin listata monia syitä siihen, mistä luulen tämän johtuvan. Haluaisin kuitenkin keskittyä siihen, miten tätä ongelmaa lähdetään ratkaisemaan. Tai ennenkaikkea, miten sitä ei ratkaista.

Kuten sanoin, masennukseni on vain pahentunut ensimmäisen diagnoosin jälkeen. Silloin sain hoidoksi unilääkkeitä ja “kyllä se siitä”-lausahduksen. No, ei se siitä. Vuosi sen jälkeen hakeuduin uudestaan hoitoon, kun en yksinkertaisesti enää päässyt sängystä ylös enkä pystynyt tekemään töitä. Olin vuoden ollut “hoidossa”, kun lääkäri totesi, että sairastan jo vaikean masennuksen lisäksi työuupumusta. Ennenkaikkea onnistunut hoito sairauden alkumetreillä, vai mitä?

Tämän diagnoosin (eli vuosi sairauden toteamisen jälkeen) sain lopulta työterveyden kautta kolme terapiakäyntiä ja uudet lääkkeet unilääkkeideni tueksi. Ajattelin, että kaikki on varmasti hyvin, nyt saan ammattilaisapua, ehkä se tietää, miksi tämä sairaus tuli juuri minulle.

Kolmen terapiakäynnin jälkeen koin hetken olevani uudelleensyntynyt. Muutin toiselle paikkakunnalle ja aloitin elämäni puhtaalta pöydältä, terapeutti oli sanonut, että voin palata töihin ja olo paranee, kunhan syön lääkkeitä säännöllisesti. Uskoin häntä. Kunhan muistan lääkkeet.

Puoli vuotta tämän jälkeen laitoin terveydenhuoltoon pyynnön siitä, että hoitoani jatkettaisi. En halunnut elää elämääni lääkkeiden varassa. Melkein puoli vuotta pyynnöstä ehti kulua, kun sain ajan hoidontarpeen arviointiin. Tällöin diagnoosi oli jo erittäin vaikea masennus. Oloni oli toivoton. Olin toiminut juuri niin kuin aiempi hoitohenkilökuntani oli käskenyt, mutta olo vain paheni. En ymmärtänyt. Kyseenalaistin täysin sen, kuka olen. Ja ennenkaikkea sen, mikä minusta tekee sen, mikä olen.

Nyt, kun uusi hoito on aloitettu, olen ajatellut kirkkaammin. Olen nauranut enemmän ja nauttinut pienistä asioista. Olen kuitenkin edelleen hoitojonossa, enkä ole päässyt terapiaan. Pitkäaikaisesta psykoterapiasta puhumattakaan. Olen alkanut pitää itsestäni, mutta onko minua ilman ystävääni masennusta?

Onko se oikein, että “hyvinvointivaltiomme” jättää kansalaisensa näin heitteille? Niin heitteille, että masennuksesta tulee normaali olotila ja osa kansalaista? Missä on ennaltaehkäisy, missä on tukeva toiminta, missä on tarpeiden mukainen hoito? Milloin ymmärretään, että lääkkeet eivät ole hoito? Milloin meidän tunnollinen kansalainen uskaltaa vaatia hoitoa?

Kirjoitin tämän viinilasi kädessä, miettien masennuksen olomuotoa. Tiedän, etten ole yksin. Tiedän, että tarina on todella henkilökohtainen, mutta jos tällä tarinalla tavoitan edes yhden, joka miettii masennuksesta luopumista, oli se sen arvoista. Teksti on niin henkilökohtainen, että minun täytyi kysyä yhdeltä jos toiselta sitä, voiko tällaista edes julkaista. Haittaako tällaisen julkaiseminen ehkä työelämääni pääsyä? Tai elämääni ja läheisteni elämää muuten? Mutta jos tämä maailma ei ole valmis tällaiselle tekstille, millä vuosituhannella se sitten on? Pian mielenterveysongelmista puhutaan kansantautina. Minä en halua valtiota, jossa yhdestä suurimmista terveydellisistä uhkista ei voida puhua.

Jos minä en ole yksin, et ole sinäkään.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän nita kuva
Nita Hillner

Kummallinen kysymys tuo masennuksesta luopuminen? Kyllä siitä mieluusti luopuu, ainakin minä. Minulla on elämäni varrella ollut masennusjaksoja, lääkkeillä olen selvinnyt niistä. En koe masennusta ystävänä, se on minulle pikemminkin vihollinen, joka aina joskus nostaa päätään. Aivan ihanaa joka kerta kun se voimattomuuden (elimistö ikään kuin jähmettyy) ja kelvottomuuden tunne häviää ja taas jaksaa toimia normaalisti, tuntee elävänsä.

Käyttäjän nita kuva
Nita Hillner

Huomasin että puhuit unilääkkeistä, niiden kanssa on oltava varovainen. Tilapäiseen unettomuuteen ne ovat ok. mutta pitkäaikaiseen käyttöön eivät sovellu. Unilääkkeistä kun tulee riippuvaiseksi ja ne heikentävät pitkään käytettynä muistia.

Masennuslääkkeet auttavat useimpia pääsemään eroon masennuksesta. On myös tutkittu että terapia + lääke on hyväksi. Saattaa olla että terapian avulla voi saada pitkäaikaisempaa apua - en tiedä kun ei ole kokemusta. Kummallista että et nuorena ihmisenä ole päässyt terapiaan? Oletko hakenut Kela-tukea?

SSRI-lääkkeitä käytetään nykyisin eniten ja moni niistä melko tehokas. Esimerkkinä vaikkapa Escitalopram (myydään 5mg, 10mg, 15mg ja 20mg vahvuuksina). SSRI-lääkeryhmä vaikuttaa serotoniinin aineenvaihduntaan aivoissa.

Mietin vielä tuota masennus ystävänä. Itse näen sen vihollisena mutta ehkäpä ystävänä näkeminen voikin olla hyväksi, jolloin ei pyri kynsin hampain taistelemaan sitä vastaan vaan jaksaa rauhassa odottaa sen häipyvän. Myös melankolia kuuluu ihmiselämään, eikä se ole mikään sairaus ellei vie toimintakykyä. Puhutaan myös melankolisesta persoonallisuudesta. Ihmisillä on monia erilaisia persoonallisuuksia.

Kysy vielä siitä terapiasta omalääkäriltä, oletko jo käynyt psyk.polilla?

Voimia sinulle!

Käyttäjän hennakajava kuva
Henna Kajava

Ymmärrän kyllä hyvin, että masennuksen melankoliassa voi olla jotain kaunistakin, josta tulee osa identiteettiä. Olet, Aura oikeassa, että näistä asioista täytyy puhua; se varmasti lohduttaa monia samassa tilanteessa olevia. Niin moni julkkiskin on jo avautunut tämäntyyppisistä ongelmista, että luulen ihmisten jo pitävän sitä ihan normaalina - vielä, kun tiedetään masennuksen olevan jo yleisin kansansairaus muistaakseni.

Masennuksessa taitaa tyypillisesti olla kyse pohjimmiltaan siitä, että ihminen ei ole sopeutunut evolutiivisesti elämään tämänlaisessa yhteiskunnassa, missä nyt eletään. Tässä on niin monia tekijöitä, jotka ovat vaikeita ja voivat laukaista masennuksen - esim. yksinäisyys ja sopivan kumppanin löytämisen vaikeus, työn kuormittavuus, vaikeus saada haluamiaan lapsia, henkisten arvojen rapistuminen ja sitä myöten tyhjyyden tunne elämässä, jne.

Terapian tarkoitus lieneekin usein auttaa ihmistä sopeutumaan tähän luonnottomaan yhteiskunaan, jossa ihminen on usein aika hukassa elellen yksin kerrostalokopissaan.

Käyttäjän AnssiPajala kuva
Anssi Pajala

Pienituloisille, joita monet mielenterveyskuntoutujat ovat, muodostuu yhä isoksi ongelmaksi se, että varsinainen terapia pitää maksaa osittain itse. Julkiset mielenterveyspalvelut tarjoavat kyllä keskusteluterapiaa, mutta siinä ei useinkaan päästä ongelmien juurisyihin käsiksi.

Itse esimerkiksi tarvitsisin kultin uhrina uskonnollisperäisten traumojen hoitoon keskittyvää terapiaa, mutta olen löytänyt vain yhden sellaista tarjoavan osittain Kela-korvattavan terapeutin, ja tämä pitää vastaanottoaan pääkaupunkiseudulla. Itse en asu pääkaupunkiseudulla. Julkisella puolella taas varotaan ottamasta kantaa uskontoihin.

Toimituksen poiminnat